Kurkistus viidenkymmenen vuoden taakse viikoittain on kerta toisensa jälkeen pysäyttävä kokemus. Välillä hymyilen niille haaveille, mitä vanhojen rivien välistä on aistittavissa, välillä hämmästelen, miten valtavaa vauhtia kylät tuolloin kasvoivat, ja välillä vallan suren sitä, että aika on vienyt mennessään paljon sellaistakin, minkä soisi olevan olemassa vielä tänäänkin.
Silti on pakko muistuttaa itselleen vanha viisaus siitä, että katse kannattaa kääntää siihen suuntaan, minne on menossa. Takaperin kulkeminen ei vie perille.
Omat vanhempamme ja isovanhempamme elivät lapsuutensa pula-aikana, ja selvisivät niin sodista kuin maan jälleenrakentamisestakin, heidän oli ehkä jopa meitä helpompi rakentaa huomista sellaiseksi, että se olisi parempi heidän lapsilleen kuin heille itselleen. Kun ponnistaa ihan pohjalta, on vain yksi suunta – ylöspäin.
Keski-Hämeen uutinen 50 vuoden takaa kertoo tässä lehdessä, että vuonna 1972 Lammille kaivattiin kipeästi 245 uutta asuntoa, ja rakennusliike Y. Suuronen oli juuri käynnistänyt Pirkankirnu-nimisen kerrostalon rakentamisen. Suunnitelmissa oli 60 uutta omakotitaloa ja 20 rivitaloasuntoa.
Kateeksi käy. Tuollainen uutinen olisi niin mahtavaa kirjoittaa tänäänkin!
Toisaalta tämän päivän lehdessä puhutaan siitä, miten Hämeen kylien uudessa hankkeessa pohditaan pitäjien asumismahdollisuuksien kehittämistä. Lammille etätyömahdollisuuden ja lukion innoittamana muuttanut uusi asukas vinkkasi, että vähän aikaa sitten uutisoimamme kuituverkkohanke on sekin mennyt eteenpäin. Hauholle saatiin lisää pakettipalveluita, ja paikalliset yritykset ovat kilvan keksineet uusia tapoja tehdä pitäjäänsä tunnetuksi.
Tämän päivän suunnittelivat ja rakensivat meille he, joilla ei ollut itsellään juuri mitään. He halusivat, että meillä on paremmin.
Kehitys kehittyy. Se, että pankissa ei saa enää maksaa laskuja tai että lääkärille pitää lähettää valokuva kipeästä jalasta ei välttämättä eikä ainakaan pelkästään tarkoita sitä, että yhteisten asioiden hoitaminen on surkeasti epäonnistunut viimeiset viisi vuosikymmentä.
Tämän päivän suunnittelivat ja rakensivat meille he, joilla ei ollut itsellään juuri mitään. He halusivat, että meillä on paremmin.
He onnistuivat, koska onhan se myönnettävä, että me emme kovin syvällä rintaäänellä pysty sanomaan, että meiltä jotakin aivan välttämätöntä vielä puuttuisi? Vai pystymmekö?
Minäpä väitän, että mekin olemme omien vanhempiemme tavoin onnistuneet varmistamaan sen, että lapsillamme on asiat paremmin kuin meillä. Heidän ei edes tarvitse odottaa sitä huomiseen asti, koska he ovat digitaitoineen jo nyt siinä paremmassa ajassa, mitä me olemme heille haaveilleet.
Se, tuovatko heidän haaveensa, elämän ikuisessa kiertokulussa, seuraavat sukupolvet sitten takaisin siihen lähtöpisteeseen, mitä me nyt katselemme nostalgisin haavein, silmät kaipuun kyynelissä, on sitten jo kokonaan toinen tarina.
Kovasti toivon, että sekin kerrotaan 50 vuoden kuluttua Keski-Hämeessä.
Kirjoittaja on Keski-Hämeen uutistuottaja.
Lue myös: 50 vuotta sitten