Pääkirjoitus: Teit isäin astumaan

Hyvää isänpäivää kaikille isille, iskille, isukeille, faijoille, isoisille, ukeille, vaareille, papoille ja paapoille! Colourbox

Merja Hirvisaari

Isä meidän. Isänmaa. Isän kädestä.

Minun isäni oli ankara kasvattaja. Hän letitti hiukseni niin tiukasti, että päänahkaa kirvelee vieläkin, kun muistelen sitä. Isä asetti tiukat rajat ja valvoi niiden noudattamista tavoilla, jotka tämän päivän maailmassa eivät enää ole lähellekään hyväksyttyjä. Silti hän oli paras isä, joka minulla oli – se yksi ja ainoa. Ainutkertainen.

Isä, isi, isukki! Ukki, pappa ja paappa!

Minun isäni toi minuun oman isänsä terveiset. Isoisän isän myös, vaikka en häntä koskaan nähnyt, en edes valokuvassa. Isoisän isoisä tuntuu jo hyvin kaukaiselta esi-isältä, melkein sadulta. Mutta ketju on katkeamaton. Ja se kuljettaa kauaksi.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että isäni sukua on tutkittu kauas menneisyyteen, joten tiedän juuristani varsin paljon. Sama katkeamaton ketju on kuitenkin meidän jokaisen taustalla, tutkittiin sitä tai ei. Sinäkään et ole sattumaa, vaan oman sukusi synnyttämä. Sukupolvi sukupolvelta sinuksi kasvatettu.

Minun isäni on kuollut. Isä taivaassa. Taivaan isä. Minussa hän elää. Minun lapsissani ikuisesti.

Sinne on turvallista myös palata, kun maailma on koluttu ja sekin ymmärretty, että pakeneminen ei ole vapautta.

Nykyaikana on muodikasta ajatella omaksi kodiksi koko maailma ja vähän vaikka vähätellä omia juuria ja varsinkin sitä isänmaata. Sanotaan, että oma sielunmaisema on jossain ihan muualla kuin tässä korpimetsien kirotussa maassa.

Jokaisella toki on oikeus rakentaa oma maailmankuvansa juuri sellaiseksi kuin haluaa, enkä itsekään ajattele, että tässä fyysisessä olomuodossamme olisi kaikki se, mitä me olemme tai mitä joskus tai koskaan olemme olleet tai tulemme olemaan. Silti pidän tärkeänä ymmärtää sitä jatkumoa, jonka seurauksena itse kukin olemme juuri tässä. Ei se ole sattumaa. Se on suoraa seurausta esi-isiemme valinnoista.

Siemen on kylvetty jo kauan sitten.

Se, mistä siemen tietää kasvaa puuksi, toinen tuuheaksi tammeksi ja toinen kituiseksi katajaksi, on kokonaan toinen tarina. Tottahan toki sekin on mahdollista, että maatuva, juurtuva fyysinen on vain väliaikaista ja se ajaton, ikuinen, jotain ihan muuta. Mutta juuri tässä ja juuri nyt molemmat tarvitsevat toisiaan ollakseen totta. Itseäni ilahduttaa ajatella, että molemmat tarvitsevat isää päästäkseen syntymään.

Isänsä tyttö. Isän tyttö. Isätön tyttö. Tytön tyllerö.

Minun sieluni maisema on piirtynyt kaikkien kokemusteni myötä. Isäni käsi on piirtänyt sitä myös, välillä kovin kourin ja kipeää tehden. Silti ilman häntä en olisi se, mikä olen. Sielun maisema on lopulta se, missä on hyvä olla. Sinne on turvallista myös palata, kun maailma on koluttu ja sekin ymmärretty, että pakeneminen ei ole vapautta. Rakkaus on.

Rakas isä!

Oma poikani on nyt isä. Olen niin onnellinen nähdessäni, miten lempeästi hänen kätensä hellii lapsenlapseni hiuksia, miten turvallisesti he kulkevat käsitysten ja piirtävät yhdessä kaunista kuvaa. Eikä ole lettejä.

Ketju ei ole katkennut, se on vahvistunut.

Oikein hyvää isänpäivää.

Kirjoittaja on Keski-Hämeen uutistuottaja.

Kommentoi