Kataloisten seurantalo sai arvokkaita vieraita kaksi viikkoa sitten, kun 40-luvulla syntyneitä nuorisoseuralaisia kokoontui muistelemaan menneitä. Tämä porukka pelasti seurantalon aikoinaan. Talo oli jo huonossa kunnossa. Katto oli vuotanut, mutta tämä porukka pisti tuulemaan ja talo säilyi. Pidettiin iltamia ja kerättiin rahaa puutavaraan ja talkoilla rakennettiin. Myöhemmät polvet ovat tehneet talosta lämpimän ja käyttökelpoisemman.
Koskisen veljekset Kari ja Pasi olivat keskenään pohtineet, kuinka paljon porukasta oli jo siirtynyt tuonpuoleiseen ja todenneet, että kiireesti pitää järjestää tapaaminen jäljellä olevalle porukalle. He puhuivat asiasta Sipilän Antille ja Laakson Seijalle, jotka delegoivat käytännön toteutuksen tämän tekstin kirjoittajalle. Eikä siinä montaa viikkoa mennyt, kun 16 henkeä oli kutsuttu paikalle. Lopulta 14 pääsi tulemaan. Melkein saman verran oli joukosta poistuneita. Heitä muistimme hiljaisella hetkellä.
Kyllä oli iloista porukkaa. Oli paljon puhumatonta asiaa kymmeniltä vuosilta, ja niin sitten muisteltiin Rumaa Elsaa ja Seitsemää veljestä, iltamia yleensä, poliisien takavarikoimia sahtitonkia ja tanssireissuja Kapakanmäelle. Niitä tehtiin parhaimmillaan salaojakoneella, mutta yleensä porukka kuljetettiin traktorin peräkärryllä ja kuorma-auton lavalla. Mopot ja moottoripyörätkin olivat myös käytössä. Kerran Saloheimon Seppo putosi auton lavalta, mutta matka jatkui. Salimäen (myöh. Koskinen) Maisa ohjasi näytelmiä ja tanhuja, ja pojat kertoivat, kuinka teini-ikäistä nössiä vähän aikoinaan hävetti tunnustaa, että oli tanhunnut. Muistelimme, kuinka kylän pojat lähtivät joukolla armeijaan ja me tytöt toivottiin radion toivelaulukonsertista kappaletta ”Kylätie on hiljainen”.
Mukava oli kuulla kuulumisia osallistujien uusistakin aikaansaannoksista. Mukana olivat muun muassa Salon veljekset; Eero Salo on sormikoukun hallitseva maailmanmestari, ja hänen veljensä "halkoholisti" Veikko Salo rakentaa klapeista mitä tahansa. Hän on rakentanut muun muassa mökin ja toimivan tuulimyllyn.
Kataloisten kyläyhdistyksen puheenjohtaja Maarit Liukkala oli loihtinut meille maukkaan lounaan ja täytekakkukahvit. Katselimme vanhoja valokuvia ja muistelimme, kuka kenenkäkin kanssa silloin muinoin seurusteli. Minun ensirakkauteni oli kuollut juuri menneenä kesänä, ja sehän oli surullista. Koskisen pojat (huom. pojat 74 ja 78) soittivat tilaisuudessa haitareilla nostalgisia kappaleita. Ihan tuli tippa silmään ja tuntui sisuksissa asti.
Elämämme nuorina oli uskomattoman yhteisöllistä. Melkein asuimme seurantalolla. Isäni sanoikin, että viekää sänkynnekin sinne, kun muutenkin siellä asutte. Talo oli ikään kuin meidän nuorten oma. Se oli jonkinlainen tuki ja turva ja yhteensaattaja. Se oli tärkeä. Isoisäni, AT-pappa oli sen piirtänyt, ja papan kuva oli siellä seinällä nyt. Nyt mummuna ja tässä ajassa ihmettelen, kuinka sopuisaa ja tasa-arvoista porukka silloin oli. Minä näen, että seurantalolla on ollut vahva vaikutus meidän porukkamme elämään. Se on ollut pohja aikuistua ja suunnata tulevaan. Meistä kasvoi seurantalolla yhteiskuntakelpoisia kansalaisia.