Vieraskynä: Te mullisaukon pojat!

Jouni Lehtonen

Jouni Lehtonen

Viime sunnuntaina vietettiin kansainvälistä maksalaatikkopäivää. Suomen ostetuin valmisruoka on merkkipäivänsä ansainnut. Rusinoilla, tottakai.

Toinen samaisena päivänä, 10. lokakuuta, liputuksella juhlistettu kansallissankari on kirjailija Aleksis Kivi. Tämän vuoden merkkipäivänä kielellistä ajattelemisen aihetta tarjoili ohjaaja ja kirjailija Juha Hurme. Kivensä kääntänyt teatterimies julkaisi Kiven yli 150 vuotta sitten kirjoittaman teoksen Seitsemän veljestä nykysuomeksi muokattuna.

En ole Hurmeen käännöstekstiin tutustunut kuin asiasta lehdissä uutisoidun verran. Uutisviestit kertovat, ettei Jukolan talo enää seiso mäen pohjoisella rinteellä vaan sijaitsee. Mikään ei ole enää liki vaan lähellä. Vilja ei Jukolan pelloilla aaltoile vaan kasvaa. Monipolvisesta ojasta on tullut monihaarainen.

Istu ja pala. On totta, että Aleksis Kiven kieli saattaa äkkiseltään tuntua paikoin vaikealta. Käytetyt sanat ovat vanhahtavia ja nykyisin vähemmän tunnettuja, lauseet ovat tietyn rytmisiä ja virkkeiden sanajärjestykset toisinaan kimurantteja. Kielestä tulee Hurmeen käsittelyssä ymmärrettävää mutta peijakkaan latteaa. Te mullisaukon pojat!

Esitimme Hauholla 20 vuotta sitten Mikko Nousiaisen ohjauksessa Aleksis Kiven näytelmän Kihlaus. Mikko oli tarkka lauseiden rytmistä. Kiven kirjoittamien repliikkien oli tultava sanasta sanaan oikeassa järjestyksessä. Ei tehty sinnepäin vaan just.

Onneksi vaativa ohjaaja vaati, rytmin löytyessä kieli avautui uudella tavalla ja tasolla. Esitin näytelmässä kraatari Eenokkia. Eenokin tärkeilevä henkilöhahmo rakentuu koukeroisen kielen karakterisoimana. Voiko syyn vierailuun Aapelin luona Joosepille hienommin kertoa: ”Sainpa mestariltas tärkeän kutsumuksen löydyttää itseäni tässä hänen huoneessansa noin tähän aikaan”.

Suomen kieli on rikkaus. Ei köyhdytetä sitä laiskuuttamme, tartutaan kirjaan ja luetaan Kivemme – alkukielellä.

Suomen kieli on rikkaus. Ei köyhdytetä sitä laiskuuttamme, tartutaan kirjaan ja luetaan Kivemme – alkukielellä.

Eenokin lohdunsanoja Aapelille kihlauksen kariuduttua Herrojen Eevan kanssa: ”Ei yhtään surtavaa, ei yhtään. Koska muilla on ehtoo, on meillä ruusuinen aamu, käki kukkuu ja peipposet visertää, allamme on autuuden niittu ja päällämme ijankaikkisesti sininen taivas, ja enkelit soittaa musiikkia.” Taitaako sitä kauniimmin kaverilleen sanoa?

Kommentoi