Vieraskynä: Kuolinilmoitusten lukemiseen lääkettä?

Virpi Kukkonen

Virpi Kukkonen

Työvuosiini kuului niin perusterveydenhuollon yksiköissä kuin erikoissairaanhoidon vanhuspsykiatriallakin sunnuntaipäivän työvuoroon lehden luku potilaille. Erityisen tarkasti luettiin kuolinilmoitukset. Potilaat muistelivat sukulaisiaan, tuttaviaan, työkavereita, ystäviään. Surtiin menetyksiä ja jaettiin iloakin. Tummemmallakin pilvellä oli hopeinen reunus.

Olen pitkäikäisestä suvusta, jossa mummoja on aina riittänyt. Meilläkin luettiin pyhäpäivinä kuolinilmoituksia samaan tapaan ja sama perinne jatkuu itsellänikin sunnuntaisin.

Tähän aiheeseen liittyen sain pikkulapsuuteni kylämaisemista erään edesmenneen henkilön huolellisesti talteen leikkaamat kuolinilmoitukset. Kylän historia kiinnostaa; siksi valikoiduin tämän aarteen saajaksi. Toisaalta oli häkellyttävää lukea niitä. Nimet vilisivät, muuttuivat muistini mukaisiksi henkilöiksi. Olinhan ollut osa sitä kylätien mutkaa minäkin. Asettelin nimet järjestykseen talojen mukaan aprikoiden vieläkö muistan heidät?

Muistinpa, että juuri Eeva tarjosi minullekin sitä ihanaa hedelmäsalaattiaan. Sellaista herkkua ennen tuota tapausta en tiennyt olevankaan. Samoin muistin Kertun sima- ja munkkitarjoilun ja Jaskan kanssa tanssimme Vitsiälän lavalla aavan meren tuolle puolelle sitten myöhemmin. Haikeutta tuntien laittelin aarteet takaisin laatikkoon. Hetken aikaa se kylätie eli taas täysillä ihmisineen.

Oma äitini läheni yhdeksääkymmentä tarviten kotiin auttajia selviytyäkseen. Hoidettavan ja hoitajan välinen ikäkuilu tuli näkyviin pikku hiljaa. Äidistäni oltiin huolissaan. Hänen ”sairaalloinen kiinnostuksensa” kuolemasta puhutti nuorta hoitajaa, joka soitteli minulle hoitaakseen yhteyttä lääkäriin lääkitysasiassa. Kyselin, miten tämä nyt ilmenee tai haittaa elämää. Äidilläni on kuulemma yksi sunnuntain lehti korkealla kirjahyllyn ja seinän välissä. Kuolinilmoitusten takia kuulemma eikä sitä vanhaa lehteä anna roskiin heittää. Kerroin, että siinä lehdessä on enoni kuolinilmoitus, jota äiti varjelee omalta muistisairaudeltaan. Epäilee hukkaavansa sen, kuten hukkaa muitakin asioita. Siksi se on tallessa. Oli kuulemma vielä toinenkin asia, huokaili nuori hoitaja. Joka ikisessä sunnuntaivuorossa pitää hoitajankin niitä ilmoituksia äidillesi lueskella, joten lääkkeen paikkahan se tässä tilanteessa on.

Eipä lääkitystä aloitettu tähän asiaan. Kaikilla meillä on oikeutemme surra ja iloita omalla tavallamme.

Hetken aikaa se kylätie eli taas täysillä ihmisineen.

Kommentoi