Kesän aikana sain tavata monia rakkaita ihmisiä. Milloin ollaan perillä? kysyivät pienimmät vieraat aina, kun ajoimme jonnekin. Minä vastasin, niin kuin kaikki minua edeltävät ja minun jälkeeni aikuisiksi kasvaneet ovat samaan kysymykseen vastanneet: Ihan kohta! Läheskään aina se ei ole ollut totta, vain rauhoittamiseksi tarkoitettua.
Kysymys koronan loppumisesta saa aika usein asiantuntijoilta saman vastauksen. Se ei vielä kertaakaan ole pitänyt paikkaansa.
Joillakin kesävieraistamme oli jo ollut korona. Joku oli sairastanut koronan oireettomana, joku vakavana. Yhdellä ei ole ollut mitään jälkioireita, toisella ei makuaisti ole vieläkään parantunut, kolmannella nivelkipu jäi pysyväksi muistoksi ikävästä taudista, neljäs on sen jäljiltä jatkuvasti väsynyt. Yksi sai koronarokotuksen ilman mitään oireita, toiselle siitä tuli kipuja, kolmannelle nousi kuume. Joillakin on jo molemmat rokotukset otettuna. Joku ei halua ottaa rokotuksia ollenkaan. Suruviestikin saapui kesän keskelle. Yksi sukuni jäsenistä menehtyi koronarokotusten jälkeen tulleisiin veritulppiin.
Joku joutui koronan vuoksi taloudelliseen ahdinkoon, joku onnistui muuttamaan elämänsä suuntaa. Joku ahdistui yksinäisyydestä, toinen kertoi nauttivansa etätyön tuomasta uudenlaisesta vapaudesta.
Kukaan ei silti osaa vastata siihen, milloin koronan kanssa ollaan perillä. Pelottava tauti on kyllä muuttunut etäisestä ja epämääräisestä suorastaan läheiseksi ja kaikkialla läsnä olevaksi – mutta edelleen hyvin epämääräiseksi. Siitä puhutaan jokaisen vastaantulijan kanssa, mutta tulevaisuus on edelleen paksun sumun peitossa. Vaikka koko maailma elää samaa tarinaa, ovat ihmisten kokemukset niin erilaisia, että kukaan ei tiedä, milloin tulemme perille. Milloin ja miten tämä loppuu.
Ei siis ole lainkaan kummallista, että korona synnyttää niin suuria tunteita ja niin kiihkeitä kiistojakin. Epävarmuus luo pelkoa, ja pelko on aina pahempi kuin varma tieto.
Vaikka koko maailma elää samaa tarinaa, ovat ihmisten kokemukset niin erilaisia, että kukaan ei tiedä, milloin – ja minne – tulemme perille.
Oman perheeni pienimpien kesähymyihin sulaessani olen miettinyt sitäkin, miten paljon minua harvemmin he näkevät kasvaessaan toisen ihmisen hymyilevät kasvot. He näkevät maskeja kaikkialla minne menevät. Ihmiset pitävät etäisyyttä, eivät kosketa toisiaan, eikä kovin moni ota edes katsekontaktia, vaan tuijottaa kännykkänsä ruutuun.
Ihminen oppii matkimalla. Jos me vanhan ajan kasvatit olemme jo saaneet aikaan ilmiriidan toistemme kanssa melkein kaikista asioista, vaikka olemme päässeet lukemaan toisiamme avoimin katsein, paljain kasvoin, halaten ja koskettaen, puhumalla asiamme selvittäen ilman merkkirajoituksia viesteillemme, niin mitä voimme odottaa lastemme tulevaisuudelta? Miten he näkevät toisensa naamareiden takaa?
Onko meitä odottamassa sellainen tulevaisuus, jonne kenenkään ei kannattaisi päästä perille?
Kirjoittaja on Keski-Hämeen uutistuottaja.