Pääkirjoitus: Pelataanko Monopolia?

Merja Hirvisaari

Katsoinpas mielenkiintoisen dokumentin televisiosta. Se käsitteli Kalifornian yliopiston tekemää tutkimusta yllättävän hyväosaisuuden vaikutuksesta ihmisen käytökseen.

Tutkimuksessa kutsuttiin satunnaisesti ihmisiä pelaamaan Monopoli-peliä tuntemattoman parin kanssa. Heille kerrottiin etukäteen, että parien kesken arvotaan kolikkoa heittämällä se, kumpi saa edullisen peliaseman ja kumpi huonon. Toinen sai olla rikas ja toinen joutui tyytymään köyhän rooliin. Rikkaaksi arvottu sai kaksi kertaa enemmän aloitusrahaa, hän sai joka heitolla käyttää kahden nopan tuomat silmäluvut köyhän pelatessa yhdellä nopalla, ja ohittaessaan lähtöpisteen rikas sai 200 taalaa pelirahaa köyhän joutuessa tyytymään sataseen. Kahdella nopalla pelaava rikas pääsi tietenkin liikkumaan nopeammin pelilaudan ympäri ja sai kerättyä sekä rahaa että omaisuutta vastapelaajaansa paljon helpommin.

Mielenkiintoinen, joskin ihmiselle aika nolo, löydös tässä tutkimuksessa oli se, että ihan jokainen rikkaaksi arvottu pelaaja muuttui pelin edetessä röyhkeämmäksi, kovaäänisemmäksi ja ylimielisemmäksi. He iskivät omat nappulansa kovemmin pelilautaan ja jopa söivät pelipöydälle asetettuja perunalastuja köyhiä pelaajia enemmän. Oma menestys kihosi päähän, huonommin pärjäävän pelistä vitsailtiin ja vastustajaa vähäteltiin avoimesti.

Kun rikkailta pelaajilta jälkikäteen kysyttiin, että miksi he voittivat, heistä ei enää yksikään muistanut sitä, että peliasetelma oli alun alkaen arvottu täysin epäoikeudenmukaiseksi. Joka ikinen piti omaa voittoaan täysin omana ansionaan ja seurauksena omista oikeista valinnoistaan.

Vastaavia testejä on tehty myös Afrikassa ja Euroopassa, eikä tulos ole muuksi muuttunut. Kun ihmisellä menee yllättäen tosi hyvin, hän unohtaa olosuhteet ja pitää onnistumista tyystin omana ansionaan – ja muuttuu ylimieliseksi muita kohtaan.

On syytä muistaa, että aivan jokainen rikkaan rooliin arvottu ihminen tässä tutkimuksessa toimi samalla tavalla, riippumatta siitä, mikä hänen oma sosiaalinen asemansa pelin lähtötilanteessa oli. Jos menestys tulee yllättäen ja ilman omaa ponnistelua, emme suinkaan muutu kiitollisiksi ja hyväntahtoisiksi, vaan omahyväisyytemme kohoaa pilviin ja meistä tulee… no niin, en nyt käytä sitä sanaa, mutta juuri niitä. Meistä kaikista.

Kun ihmisellä menee yllättäen tosi hyvin, hän unohtaa olosuhteet ja pitää onnistumista tyystin omana ansionaan.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että jonkun suosiminen toista enemmän ei ainakaan tämän tutkimuksen valossa lisää mitään muuta kuin ylimielisyyttä ja röyhkeyttä. Eihän tässä sinänsä mitään kovin uutta ole. Kaikki tietävät, miten vastenmielisiä esimerkiksi opettajien lellikit osaavat olla. Ja kukapa ei olisi kuullut kuiskauksia äkkirikastuneiden nousukkaiden moukkamaisuudesta tai suosion huipulle kiitäneiden egon paisumisesta?

Elämää usein verrataan peliin. Muuttuvaa yhteiskuntaa ja sen uusia ilmiöitä surressani en voi olla miettimättä, että entä jos sittenkin olisi viisainta huolehtia ennen kaikkea siitä, että pelisäännöt ovat takuuvarmasti kaikille samat?

Kirjoittaja on Keski-Hämeen uutistuottaja.

Kommentoi