Apua tarvitseva ei aina sitä huuda. Todellisessa hädässä olevalla ei välttämättä ole voimia pyytää apua. Esimerkiksi hukkuva on usein aivan hiljaa. Hengityselimemme ovat siitä erikoiset, että jos happea ei tule tarpeeksi, puhuminen ei onnistu. Jos ihminen joutuu vahingossa veden varaan, hän saattaa joutua paniikkiin, jolloin hän huutaa ja pärskii – ja pystyy toimimaan. Jos hän joutuu vaistomaisen hukkumisreaktion valtaan, hän ei hallitse jäseniään eikä pysty edes huutamaan.
Tänäkin juhannuksena moni hukkui lähdettyään yksin uimaan. Kun hätä tuli, ei ketään ollut auttamassa. Minulla kävi parempi tuuri. Perhe oli ympärilläni, kun sain äkillisesti niin pahoja kramppeja jalkaani kotirannassa, että verisuonet katkeilivat varpaista. Jos olisin ollut uimassa yksin, en tiedä, olisinko enää tätä kirjoittamassa; kipu oli liian kova yksin kestettäväksi. Näin jälkikäteen ajateltuna onnistuin valitsemaan hukkuvan kahdesta vaihtoehdosta sen paniikin, ja säikähdykseni oli suurempi kuin todellinen hätä. Silti kokemus oli pysäyttävä, jopa traumaattinen.
Viisaasti vesillä -sivustolta saa hyviä ohjeita toimimiseen silloin, kun toisella on hätä. Siellä neuvotaan kysymään veden varaan joutuneelta: ”Oletko kunnossa?” Jos hän pystyy vastaamaan, hän todennäköisesti on kunnossa. Jos hän vain tuijottaa takaisin, sinulla saattaa olla vain 30 sekuntia aikaa auttaa.
Se on pelottava ajatus.
Moni vanhempi tietää, että todellinen huoli on tarpeen silloin, jos lapsi on yhtäkkiä aivan hiljaa. Itku ja parku on viesti siitä, että kehossa on vielä voimia jäljellä.
Joskus huomaa senkin, että mitä isompaa meteliä ihmiset pitävät itsestään ja hädästään, sitä vähemmän apua he todellisuudessa tarvitsevat. Tämä kannattaisi kilttien ihmisten muistaa, kun he sortuvat antamaan rahaa netissä tapaamilleen tuntemattomille, joiden hengen pelastamiseen muka rahaa tarvitaan. Tai joiden rakkaus on niin ehdollista, että sitä täytyy rahalla ruokkia.
Toisen ihmisen hätä on muuttunut meille viihteeksi.
En tietenkään tarkoita, ettei pitäisi auttaa. Täytyy. Se on lakisääteinen velvollisuus, jos hätä on todellinen. Onnettomuustilanteessa, jos osuu onnettomuuspaikalle ensimmäisenä, on pysähdyttävä katsomaan, miten voi auttaa. Vähintään on soitettava hätäkeskukseen ja sitten toimittava ammattilaisilta saamiensa ohjeiden mukaisesti.
Niin ei vain tehdä. Yhä useammin ihmiset pysähtyvät auttamisen asemesta kuvaamaan kännykällään onnettomuutta tai sen uhria. Toisen ihmisen hätä on muuttunut meille viihteeksi. Se on surullista, koska juuri silloin katsomme helposti vain sitä, joka vaatii äänekkäimmin.
Suurin hätä on usein hiljainen. Pysähdy siis ja kuuntele hiljaisuutta. Onko sinun lähelläsi joku, joka ei pysty pyytämään apua, mutta kaipaisi hengissä pysyäkseen vain sitä, että joku huomaa pysähtyä ja kysyä: ”Oletko kunnossa?”
Kirjoittaja on Keski-Hämeen uutistuottaja.